Elämme valintojen keskellä. Ympäriltä löytyy läjä asioita, jotka kiinnostaisivat kukin omalla tavallaan. Otetaanpa muutama esimerkki: on paljon mielenkiintoisia aloja, joita voisi opiskella; myös politiikka on herättänyt kiinnostukseni; eikä sovi unohtaa vanhaa tuttavuutta, urheilua. No, tällä hetkellä harrastan opiskelua, pelailen kerran viikossa sählyä ja seuraan politiikkaa lähinnä median suotimien läpi eli uutisista. Hyväksyn tilanteen tällaisena ja tilanne on varmaankin balanssissa. Haluan painottaa, että näiden pohdintojen ja valintojen yläpuolelle asettuu perhe ja sen hyvinvoinnista huolehtiminen. Jotkin asiat voivat olla tärkeitä, toiset taas rakkaita. Siinä on selvä ero.

Oletetaanpa, että olen jo työelämässä ja itselleni jää viikossa muutama tunti aikaa (haaveilua?). Mihin haluan sen käyttää? Hyviä vaihtoehtoja ovat esimerkiksi edellä mainitsemani asiat, mutta kuinka välttää väärät valinnat. Tilannetta voisi verrata karkkipäivään, kun on siinä kymmenen metriä pitkän hyllyn edessä ja miettii mitähän ottaisi. En yleensä koskaan osta Aarrearkku-pussia. Välillä kuitenkin unohdan miksi, ja erehdyn ostamaan sen. No, pari karkkia syötyäni ihmettelen, että miksi ihmeessä ostin TÄMÄN pussin. Siinä sitä sitten leuat kipeänä kärsitään kumimaisia herkkuja. Vastaavaa tapahtuu esimerkiksi koulun ruokalassa. Miten välttää tämä elämässä, jossa panokset ovat hieman korkeammat kuin viikon karkit?

Uskon, että asialleen omistautunut politikko tai vitosdiavrin sählääjä on tyytyväisin. Toiminta, jolla ylimääräisen aikamme täytämme, ei itsessään tuo onnea. Jokin siinä toiminnassa täytyy olla takana; ihmiset, joita tapaamme; asiat, joiden puolesta taistelemme tai fyysinen hyvinvointi. Asialleen omistautunut on löytänyt sen Jutun.

Tätä kirjoittaessani olen huolestunut. Mitä MINÄ haluan? Mistä MINÄ tulen onneliseksi? Entäs Jumala, jonka tahdossa väitän haluavani kulkea? Voisiko ylimääräisen ajan käyttää ruokoilemiseen, Ison kirjan lukemiseen tai vaikkapa seurakunnassa toimimiseen? Jos täytän kaiken aikani omilla harrastuksillani ja väitän etten ehdi rukoilla, en usko sitä enää itsekään, tuskinpa Jumalakaan. Kuinka oppisin Oikeasti etsimään ensin Jumalan valtakuntaa? Ehkä sen jälkeen Jumala johdattaisi johonkin vielä paljon hienompaan ja mielenkiintoisempaan kuin mitä osasin halutakaan.

...kirjoittavani suurelle yleisölle, joka huumaantuneena ahmii jokaisen kirjoittamani sanan. Oikeastaan sillä ei ole mitään väliä kenelle kirjoitan. Itselleni on tärkeämpää se, mitä kirjoitan.

Edellinen kirjoitus katkesi kun anopin ruokapöytä kutsui. Ja vaimokin kerkesi saamaan vihiä uudesta harrastuksestani. Paljon ehtii ihmisen elämssä puolessa tunnissa tapahtua. Etten nyt ammentaisi sanaista arkkuani aivan tyhjäksi lopetan tältä päivältä tähän ja palaan asiaan ensi kerralla. Jos nimittäin en anna blogin haihtua bittiavaruuteen ja uuden harrastukseni hautautua arjen harmaan massan alle.

En olisi koskaan uskonut aloittavani omaa blogia, enkä ole varma jatkanko harrastusta kovin pitkään, mutta kaikkia huvipuiston laitteitakin pitää kokeilla. Tarkoitus olisi kirjoitella kaikkea mitä mieleen juolahtaa: opiskeluista, isyydestä, parisuhteesta ja kaikesta mitä eteen sattuu. Innoituksen tähän blogiin sain (minäkin) Hesarin kuukausiliittestä.

Omaa blogiani en aio missään mainostaa, ainakaan tutuille. Vaimolle taidan tästä jossain vaiheessa mainita, jos kirjoittelu lähtee luistamaan. Itsekin käyn vakoilemassa vaimon päiväkirjaa vauvat.net:in keskustelupalstalla. Toisaalta herää kysymys, että onko informaatioteknologia pesiytynyt jo niin syvälle, että parisuhteessakin kommunikoidaan netin välityksellä. APUA! Olen taatusti tällaista kehitystä vastaan. Ollaan niin laiskoja, ettei jakseta keskustella, vaikka maataankin vierekkäin samalla sohvalla. Pitää käydä lukemassa kuulumiset netistä. Onneksi en ajatellut pitää mitään päiväkirjaa, jossa kertoisin päivän tapahtumista Eväthän ne kiinnosta itseänikään, saati sitten muita mahdollisia lukijoita. Ehkä kirjoitukset ovatkin pieniä pakinoita, huomioita joita elämän varrella teen ja yritän sitten pukea sanoiksi. Se, että pidän hauskoista pakinoista ei tarkoita, että osaisin niitä itse kirjoittaa.

Kirjoittaminen tuntuu vaikealta kun ei tiedä kelle kirjoittaa. Itselle en ainakaan kirjoita, osaanhan lukea omia ajatuksiani ilman tuota edessä hohtavaa näyttöäkin. Entä muu yleisö? Olematonta? Satunnaista? Totuus taitaa olla se, että kirjoitankin itselleni tai sitten vain leikin...